Päiväkoti-ikäinen Ira juoksee ruokakaupassa.
Ei ehkä saisi, mutta tämä lapsi on kovin liikkuvaista sorttia.
Ira on ostoksilla äitinsä kanssa. Kaksikon tiet erkanevat hetkeksi, kun Ira lähtee maitohyllylle etsimään vanukkaita.
Vanukashyllyllä Ira hätkähtää, kun vieras nainen puhuttelee häntä.
– Hirveää! Mitä sinulle on sattunut?
Ira ei ymmärrä, mitä nainen tarkoittaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa on, että joku on kuollut.
Iran äiti saapuu paikalle ja pyytää naista poistumaan.
Välikohtaus jää Iran mieleen.
Nyt espoolainen Ira Kolkkinen on 25-vuotias. Hän opiskelee aasiantutkimusta ja japanin kieltä Helsingin yliopistossa.
Hän on aktiivinen opiskelijatoiminnassa ja käy juhlissa. Ira treenaa kuntosalilla ja suunnittelee keväthäitä puolisonsa kanssa.
Silti osa ihmisistä näkee hänet ainoastaan vammaisena.
– Listaisin melkein kaiken ennen kuin kertoisin, että olen vammainen. Jopa sen, että tykkään salmiakista. Sekin on tietyllä tavalla merkittävämpää kuin vammaisuus, Ira sanoo.
Iran elämä on vanukashyllykohtauksen toisintoa. Vieraat ihmiset lähestyvät Iraa kadulla, kaupassa ja julkisissa ajoneuvoissa. Suurin osa on järkyttyneitä, pahoillaankin.
– Pahinta on se, että suurin osa ihmisistä on ihan helvetin kilttejä. Ne ovat antamassa minulle mitalia. Vau! Sinä et ole tappanut itseäsi. Silloin ajattelen, että jättäkää minut rauhaan. Olen ihan normaali ihminen.
Välikohtausten sattuessa Ira käyttäytyy kuitenkin aina rauhallisesti.
Hän on luonteeltaan kiltti, eikä osaa kuvitella suuttuvansa kenellekään julkisesti. Tavallisesti Ira selittää, että hänellä on aivovaurio ja hänen elämänsä on oikein mukavaa.
Kiitos huolenpidosta, mutta minulla ei ole hätää.
“Hyväksy vammasi”
Ira syntyi keskosena kaksi kuukautta etuajassa, painaen noin 900 grammaa. Hapenpuute aivoissa aiheutti Iralle cp-vamman, jota kutsutaan nykyään virallisesti cp-oireyhtymäksi.
Cp-vamma ei tarkoita kehitysvammaa. Kehitysvamma vaikeuttaa oppimista ja ymmärtämistä, cp-vamma puolestaan aiheuttaa haasteita liikkumiseen.
Meiltä ei odoteta kauheasti. Rima on todella matalalla. Minua ei edes haluttu normaaliin kouluun. Ira Kolkkinen
Iran jalat ovat spastiset eli jäykät, ja hän kulkee kävelykeppien kanssa. Hän on myös istunut pyörätuolissa kahteen otteeseen. Ensin 14–19-vuotiaana, ja myöhemmin vielä vuoden verran ison leikkauksen jäljiltä. Vuonna 2018 tehdyssä leikkauksessa Iralta muun muassa katkaistiin lantio ja reisiluu.
– Leikkauksen jälkeen minun piti opetella kävelemään uudelleen.
Iran mukaan kaikki terveydenhuollon ammattilaiset eivät kannustaneet häntä kävelyn harjoittelemiseen. "Hyväksy vammasi" oli yleinen argumentti pyörätuolin puolesta.
Ira vaati kuitenkin päästä jalkeille.
– Meiltä ei odoteta kauheasti. Rima on todella matalalla. Minua ei edes haluttu normaaliin kouluun, lääkärit olivat sitä vastaan, Ira muistelee.
Ei ole hyvä idea, ei tule pärjäämään.
Irasta tuntui, että hän oli epäonnistunut ennen kuin oli saanut edes yrittää. Eikä hän edes tiennyt miksi.
Ira sai tietää cp-vammastaan vasta muutama vuosi myöhemmin. Iran vanhemmat halusivat antaa hänelle lapsuuden, jossa häntä ei lokeroitaisi vamman perusteella.
Hänen vanhemmilleen oli siis selvää, että lapsi menisi samaan kouluun kuin kaikki muutkin.
Ja niin Ira meni.
9-vuotiaana Ira sai tietää vammastaan.
Hän istui autossa fysioterapeuttinsa kanssa. He olivat tulossa terapiasta, ehkä ratsastus- tai uintikerralta. Tapahtuneesta on viisitoista vuotta aikaa, Ira ei muista enää tarkasti.
Oletko ikinä miettinyt miksi kävelet apuvälineen kanssa, kysyi fysioterapeutti Iralta yllättäen.
Ira ei vastannut mitään. Hänen ajatuksensa kuitenkin laukkasivat. Niin, miksi niin on?
Silloin fysioterapeutti kertoi, että Iralla on cp-vamma.
– Koko elämäni räjähti. Minä? Vammainen? En ole! Olin hämilläni. Miksei kukaan ole kertonut tätä minulle, miten en ole itse tajunnut, Ira sanoo.
Asia vaati sulattelua. Ira muisteli koulussa kuulemiaan haukkumasanoja.
Vitun vammainen.
Se hämmensi häntä entisestään. Vammaiseksi kutsuttiin myös kaikkea, joka oli jollain tavalla huonoa tai ei toiminut kunnolla.
Olenko tuo minä, Ira ajatteli.
Ja tarkoittaako tämä, että minussa on jotain vikaa?
Puolisoa kutsutaan jaloksi
On vuosi 2017. Ira on puolisonsa Markuksen kanssa Ruotsissa lomamatkalla. Markuksella on vasemmassa silmässä piilokarsastus, jonka vuoksi hän käyttää silmälappua. He kävelevät yhdessä kadulla, Ira tavalliseen tapaan kepeillä, kun tuntematon henkilö pysäyttää heidät.
Ira ehtii ajatella monta ajatusta, ennen kuin henkilö ehtii sanoa mitään.
Taas sitä mennään. Taas joku tulee valittelemaan ja täytyy kertoa, mikä aivovaurio minulla on.
Tuntematon nostaa kuitenkin katseensa Markukseen.
Ai kamala! Oletko sinä sokea? Onko sinulla lasisilmä?
Ira katselee tilannetta vierestä, hämmentyneenä ja samalla vähän innostuneena. Tällä kertaa se en ollut minä, hän ajattelee.
Iran puoliso saa toisinaan osakseen kehuja ja kiitosta. Häntä on kutsuttu jaloksi ihmiseksi.
– Koska hän on vammaisen kanssa, vaikka normaalinkin olisi voinut saada, Ira nauraa.
Ira suhtautuu kertomiinsa kohtaamisiin pääosin huumorilla.
Kaikkea hän ei pysty ottamaan kevyesti. Osa kommenteista sattuu väistämättä.
Pahanilmanlintu
– Teikäläisiäkin päästetään ulos. Missäs sinun saattajasi on, totesi vastaantulija yllättyneenä kohdatessaan Iran kadulla.
Ira selitti kärsivällisenä ja vähän vaivaantuneena, ettei tarvitse saattajaa.
Ira joutuu kamppailemaan sisäisen ristiriidan kanssa. Hän näkee itsensä nuorena naisena, jonka elämä on täynnä uusia asioita, ideoita ja aukeavia ovia. Jolla on koko tulevaisuus vielä edessä.
Muut tuntuvat kuitenkin näkevän jotakin muuta.
– Monet näkevät minut ihmisenä, jonka peli on pelattu ennen kuin se on alkanutkaan, Ira sanoo.
Minulle on sanottu, että heille tulee paha olo, kun he näkevät minut. Ira Kolkkinen
Vamma nähdään kuolemantuomiona. Irasta taas tuntuu, että hänellä on valtavasti mahdollisuuksia.
– On hämmentävää, että joku ajattelee minulla olevan jo toinen jalka haudassa, kun tosiasiassa yritän vasta löytää sitä missä olisin todella hyvä esimerkiksi urani kannalta, Ira sanoo.
Moni toivoisi, että hän pysyisi poissa näkyvistä.
– Minulle on sanottu, että heille tulee paha olo kun he näkevät minut, koska muistutan muita ihmisiä siitä että hekin voivat vammautua joskus.
Pahanilmanlintu. Sellaisena Ira kokee muiden näkevän hänet.
Rampa
Vammaisuus tuntuu roolilta. Irasta tuntuu, että ihmiset odottavat häneltä tietynlaista käyttäytymistä vammansa takia.
Uudet ystävät tai tuttavat saattavat hämmästyä, kun Ira kertoo vammastaan: ethän sinä edes vaikuta vammaiselta!
Sinähän olet normaali, järkevä ihminen. Käyt juhlissakin ja olet sosiaalinen.
– Sanassa vammainen on paljon painolastia. Siinä on paljon sosiaalista leimaa ihan turhan takia.
Ira käyttääkin usein itsestään sanaa rampa. Hän on perustamassa Helsingin yliopistolle Rampaopiskelijat ry -nimistä yhdistystä, jonka tarkoitus on edistää yhdenvertaisuutta ja saavutettavuutta.
Yhdistys tulkitsee vammaisuutta laveammin kuin Suomessa on tapana.
Sen toimintaperiaatteissa käytetään mallia, joka on tuttu Japanista. Siellä vammaisuuden määritelmä kattaa kaikki henkilöt, joiden jokapäiväinen elämä on vaikeutunut fyysisen tai henkisen vamman vuoksi.
Tämä kattaa esimerkiksi masentuneen henkilön.
– Kun katsoo ympärilleen, saattaa huomata että ympärillä on paljonkin eri tavalla vammaisia ihmisiä. Kaikki vammat eivät näy päällepäin.
Katso Ira Kolkkisesta kertova Perjantai-dokkari: Rampa nyt Areenassa.
Katso kaikki Perjantai-dokkarit täältä.
